Talomuron maailmankaikkeus. Etelä-Viron taiteilijat
Paikka: 3. kerroksen, B-siipi
Viime vuosikymmeninä Etelä-Virossa on tapahtunut tietynlainen ”herääminen”, paikallisen identiteetin voimakas nousu, joka perustuu syvään juurtuneihin kulttuuri-ilmiöihin kuten murteeseen, perinteisiin tapoihin ja luonnonläheiseen elämään. Kovasti vauhtia saaneessa etelävirolaisen kulttuurin tutkimuksessa korostuu kolme osa-aluetta: kieli, perinteet ja kirjallisuus. Kirjallisuuden ja etnografisten tutkimusten rinnalta on tähän saakka puuttunut tutkimus, joka analysoi nimenomaisesti etelävirolaisuutta alueella varttuneiden ja siihen tiiviisti yhdistettävien taiteilijoiden töissä. Etelä-Virostahan ovat lähtöisin monet Viron taide-elämän alkuaikojen merkittävimmät modernistit, joiden taide on vaikuttanut mielikuviimme ja käsitykseemme etelävirolaisuudesta. Näyttely tarkastelee ajanjaksoa 1800-luvun lopusta toisen maailmansodan loppuun, sillä juuri sille ajanjaksolle ajoittui paitsi yleinen kansallisen ja poliittisen identiteetin muokkautuminen myös paikallisen identiteetin syntyminen, joka kosketti myös Etelä-Viroa.
Galleria
Esillä on teoksia lähes viideltäkymmeneltä taiteilijalta, heidän joukossaan Karl Pärsimägi, Konstantin Süvalo, Jaan Vahtra, Eduard Rüga, Villem Ormisson, Jaan Koort, Peet Aren, Konrad Mägi, Ants Murakin, Roman Nyman, Andrus Johani ja Eduard Wiiralt. Näyttely nostaa erityisesti esiin Eduard Timbermannin, jonka poikkeuksellinen tuotanto ei tähän mennessä ole saanut arvoistaan huomiota.
1800-luvun modernisoituvassa yhteiskunnassa ihailtiin yhä enemmän pienten kulttuurialueiden vanhakantaisuutta. Sitä lähdettiin etsimään myös Etelä-Virosta, jossa paikallista omaleimaisuutta nähtiin ennen kaikkea murteessa, perinteissä, käsitöissä ja luonnonläheisessä elämäntavassa. Etelä-Viron omaleimaisuus alkoi näkyä myös kirjallisuuden kentällä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Suullisesti painottuneesta Etelä-Viron kulttuuriympäristöstä alkoi nousta moderneja kirjailijoita ja runoilijoita, jotka käyttivät teoksissaan sekä omalaatuisia kielellisiä nyansseja että paikallisia perinnekerrostumia, ns. Võrumaan tarinoita.
Etelä-Viron kolme suurta kulttuurialuetta ovat Viljandimaa (Mulgimaa), Võrumaa sekä Latvian ja Venäjän rajalla sijaitseva Setomaa. Niiden lisäksi esille nousee myös kielellisesti omintakeinen Valgamaa. Etelävirolaisuuden keskuksena voidaan pitää Võrumaata, jossa paikallinen murre – võro kiil – on säilynyt elävänä näihin päiviin saakka. Etelävirolaisten taiteilijoiden teoksesta huokuvan henkevyyden, sen selittämättömän ”jonkin” selitykseksi on tarjottu paikan hengen, genius locin, vaikutusta. Etelävirolaisuuden tyyssija näyttäisi olevan vaihtelevan ja mosaiikkimaisen maiseman ympäröimä maalaistalo, jonka piha on kaiken arvostusta ansaitsevan keskipiste. Merkille on pantu etelävirolaisten erityinen mielenlaatu, heidän iloisuutensa, vilpittömyytensä, vilkas mielikuvituksensa, puheliaisuutensa, romanttisuutensa ja huumorintajunsa. Eräässä kuvauksessa todetaan kauniisti, että võrulaiselle sydän on tärkeämpi kuin aivot.
Alueen historiallinen eristyneisyys ja etelävirolaisten tiivis yhteys luontoon tarjosivat etelävirolaisille taiteilijoille valmiudet sukeltaa modernin taiteen maailmaan, jossa arvostettiin omaperäisyyttä, erilaisuutta ja olemassa olevan haastamista. Etelä-Viron taiteilijoiden radikaalisuus ilmeni jo pelkästään heidän halussaan ryhtyä taiteilijaksi. Yhtäkkiä kyläyhteisöstä, jonka perinteet olivat juurtuneet syvälle, nousi väkeä, joka hakeutui siitä pois. Pienestä Võrusta päädyttiin keskelle Pietarin vallankumoustapahtumia, ja metropolista tuotiin tuliaisina totuttuja arvoja ravisteleva mentaliteetti uusien taiteellisten näkemysten pohjaksi. Niinpä Võrusta tuli virolaisen avantgarden pääkaupunki. 1930-luvun alussa Etelä-Viron taiteen toiseksi merkittäväksi keskukseksi nousi Viljandi.
1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Viron kansallismuseon johdolla tehdyille perinteen keräysmatkoille osallistui suuri määrä etelävirolaisia opiskelijoita ja taiteilijoita, jotka usein valitsivat kohteekseen oman kotiseutunsa kylät. Niissä heitä kiehtoivat kansankulttuurin vanhimmat säilyneet kerrostumat. Jo Friedrich Reinhold Kreutzwaldin ja Jakob Hurtin matkoista alkaen vanhaa perinnettä etsittiin ennen kaikkea Setomaalta, jossa kiinnostivat setojen erityinen kieli, suullinen perinne ja laulukulttuuri, naisten kansanpukujen vanhanaikaisuus sekä uskonelämä, jossa yhdistyivät ”pakanalliset” ja ortodoksiset perinteet. Setomaasta ja Petseristä muokattiin virolaiselle kulttuurille ihanteellinen Toinen: toisaalta rajamaiden setot herättivät ihailua ”alkuperäisinä virolaisina”, toisaalta tuore Viron tasavalta pyrki hiljentämään heidät. Niinpä Setomaasta tuli muualta tulleiden silmissä eksoottista seutua. Suuri osa Petserissä 1920–1930-luvulla käyneistä taiteilijoista ikuista siellä ennen kaikkea vaikuttavia arkkitehtonisia muotoja, keskeltä maastoa kohoavia ortodoksikirkkoja. He ovat teoksissaan huomioineet myös paikallisen väestön, eritoten setokaisnaiset, jotka ovat ”maatilojen madonnana” pitäneet läpi aikojen yllä Setomaan uskonnollisia perinteitä. Venäjältä länteen emigroituneille taiteilijoille puolestaan Setomaasta ja Petserin maakunnasta tuli omalaatuinen nostalginen ortodoksisuuden ja kansallismielisyyden linnake.
1920-luvulla Etelä-Virosta tuli suosittu kesänviettopaikka. Maltillisen modernismin omaksuneet taiteilijat matkasivat kaupungista luonnon helmaan ja ikuistivat kankaalle idyllisiä auringontäyteisiä maisemia sekä nautinnollisia ja intiimejä hetkiä. Oman kokonaisuutensa muodostavat lähinnä maatöitä naivistisella kuvakielellä kuvaavat maalaukset, joiden suosion takana voi nähdä niin aikakaudelle ominaisen maanläheisyyden ja konservatiivisia arvoja korostavan mentaliteetin kuin valtiollisen propagandan, matkailun kehittämisen ja työtä tekevän virolaisen ihannoinnin vaikutuksen. Idyllinen kumpuileva maasto ja sen keskellä ”vanhojen virolaisten” tapaan työskentelevä etelävirolainen olivat sen ajan visuaalisessa kulttuurissa kansallisten ihanteiden ruumiillistumia.
Kirja
Näyttelyn yhteydessä julkaistavassa kirjassa Liis Pählapuu tutkii artikkelissaan toisaalta paikallisen identiteetin merkitystä monien Etelä-Virosta lähtöisin olevien ja sinne yhteyksiä omaavien taiteilijoiden tuotannossa, toisaalta sitä, miten kuvamaailma muokkaa mielikuvaa paikasta.
Andreas Kalkun tarkastelee ensimmäisen tasavallan aikaisen matkailuteollisuuden tekstien ideologista painotusta ja virolaisten taitelijoiden näkökulmaa radikaalina Toisena koettuun Petersinmaahan.
Mart Velsker keskittyy pohdinnassaan kysymykseen siitä, miten kirjoitettu kieli on muokannut käsitystä Etelä-Virosta ja etelävirolaisten kulttuurista ja ajatustavasta. Hasso Krull kuvaa Etelä-Viroa itselleen läheisestä, kuvitellusta ihanneminästä käsin ja tarkastelee Etelä-Viron kumpuilevaa maisemaa jekuttavan vihtahousun ”kosmisena jäynänä”.
Näyttelyyn liittyy oheisohjelmaa, joka käsittää niin aikuiselle kuin lapsille suunniteltuja kierroksia, työpajoja ja muita tapahtumia.
Ääniopas
Varta vasten näyttelyä varten tehty ääniopas esittelee valikoiman näyttelyn teoksista viroksi, võruksi ja englanniksi.
Tekstien lukijat: Anu Lamp, Tarmo Tagamets
Ääniohjaaja: Külli Tüli (Viron yleisradio)
Galleria
Galleria
Tiimi:
Kuraattori: Liis Pählapuu
Näyttelyarkkitehti: Kaisa Sööt
Graafinen suunnittelu: Tuuli Aule
Koordinaattori: Magdaleena Maasik
Näyttelyn työryhmä: Richard Adang, Andres Amos, Kaarel Eelma, Darja Jefimova, Jelena Jurjeva, Kaile Kabun, Liisa Kaljula, Juta Kivimäe, Maris Klaas, Klaire Kolmann, Tõnis Medri, Margit Pajupuu, Villu Plink, Jan Rahman, Renita Raudsepp, Elnara Taidre, Allan Talu, Peeter Talvistu, Kristiina Tiideberg, Uve Untera, Tõnu Uusküla
Kiitämme: Tarton taidemuseo, Viron kansallismuseo, Viljandin museo, Vana-Võromaan museo, Viron tiedeakatemian Underin ja Tuglaksen kirjallisuuskeskus, Setomaan museot, Venäläinen museo, Vaal-galleria, Haus-galleria Vernissage-taidegalleria, Konservointi- ja digitointikeskus Kanut, Enn Kunilan taidekokoelma, Mart Leppin taidekokoelma, yksityiskokoelmat
